Tervehdys vaan kaikille LAPE-ihmisille ja toimeliasta loppukirivuotta 2018 yhteisen hankkeen parissa. Vaikka itse en olekaan ihan aktiivisimmassa työssä mukana, sain koordinaattori-Ollilta tilaisuuden kirjoittaa tänne blogiin muutaman sanan erityispalvelujen kehittämisen osiosta. Meidän perheen kokemukset lähes kuusivuotisen lastensuojeluhistorian ajalta antavat kokemuspohjaa niin sijaishuollosta kuin psykiatrian poliklinikankin toiminnasta. Ja jotain luulen tietäväni myös vanhemmuuden tukemisen sudenkuopista ja vertaistuen merkityksestä silloin, kun kaikki kaatuu päälle.

Kokemukset psykiatriasta

Lasten- ja osittain myös nuorisopsykiatrian puolella ongelma on resurssien puute ja henkilöstön suuri vaihtuvuus. Jos lapsi/nuori pääsee lääkärin juttusille vain 2-3 kertaa vuodessa ja silloinkin vain verkostopalaverin muodossa, ei kunnollista hoitosuhdetta muodostu. Lääkärin työtä tukevan muun tiiminkin työstä menee osa hukkaan, jos/kun lääkärin aika ei riitä siihen, että hän perehtyisi asiakasperheen tilanteeseen jo etukäteen, eikä vasta siinä verkostopalaverissa.

Pieneksi ongelmaksi koin myös vuoropuhelun jäykkyyden nuorisopsykiatrian osaston ja poliklinikan välillä. Vaikka teinillä oli useita osastojaksoja n. puolentoista vuoden ajanjaksolla, vain kerran osaston ihmiset pääsivät osallistumaan poliklinikan palaveriin. Toki moni asia hoituu pelkkien paperienkin välityksellä, mutta väitän, että ”kasvojen” löytyminen olisi helpottanut ainakin omaa sopeutumistani haasteellisiin tilanteisiin.

Kokemukset lastensuojelusta

Entäpä sitten se lastensuojelun puoli ja sen kehittämistoiveet? On aivan mahdoton tehtävä edes yrittää kertoa kaikkea matkan varrella tapahtunutta. Kerrottakoon kuitenkin, että nuoremme ehti neljän vuoden aikana asua hetken pienryhmäkodissa, kaksi vuotta sijaisperheessä ja toiset kaksi vuotta ammatillisessa perhekodissa, joka toimi osana isompaa lastensuojelulaitosta. Tämän jälkimmäisen toimijan perhetyö ja tiivis yhteistyö sosiaalitoimen kanssa lopulta mahdollistivat huostaanoton purkamisen ja nuoren siirtymisen jälkihuoltoon puolisen vuotta ennen hänen täysi-ikäistymistään.

Ratkaisut ja onnistumiset

Avaintekijät tämän kaiken onnistumiseksi olivat mielestäni aito kohtaaminen ja vuoropuhelu myös meidän vanhempien kanssa. Meidät otettiin mukaan päätösten tekoon tasaveroisina kumppaneina ja näkemyksiämme arvostettiin, vaikka joskus olimmekin eri mieltä jonkin yksityiskohdan toteuttamistavasta. Tärkeää oli myös se, että päätökset perusteltiin hyvin, eikä oikeuttamme yhteydenpitoon nuoren kanssa rajoitettu.

Näin jälkikäteen mietittynä suuri helpotus olisi ollut, jos jo alkutaipaleella olisimme saaneet tukihenkilön, joka olisi avannut meille käsitteistöä ja toimintatapoja niin psykiatrialla kuin lastensuojelussakin. Löytyihän se tieto kantapään kauttakin, mutta ne monet ”vastapelurini” olisivat varmaan päässeet paljon vähemmällä.

Tulevaisuudessa

Nyt aluillaan oleva pilottihanke systeemisen lastensuojelumallin lanseeraamiseksi asiakastyöhön on mielestäni juuri oikeansuuntaista kehittämistä. Tiimin isommat hartiat ja sosiaalityöntekijän ajan vapauttaminen kirjaamisista perheiden kohtaamiseen toivottavasti palauttavat inhimillisyyden nyt niin paljon parjattuun lastensuojelutyöhön. Uskon myös, että työn vaativuuskin lieventyy ja palkitsevuus kasvaa, kun kohtaamiseen jää enemmän aikaa.

Tällä blogitekstillä haluan myös kiittää kaikkia tarinaamme osallisia, jotka mahdollisesti tunnistivat meidät ja omat osuutensa. Suurin kiitos kuuluu kuitenkin Sinulle, lapseni, siitä, että edelleen ollaan puheväleissä. Olen Sinusta ylpeä!

Tuitu
Äiti
Voikukkia vertaisohjaaja / kokemusasiantuntija