Se kasvaa, mitä kastelee.

Tätä kirjoitan nyt ehkä jopa enemmän itselleni kuin teille.

Kasvatuksen maailma on haastavaa. Joku sanoi, että se on nykypäivänä vielä haastavampaa kuin ennen. Tuosta en tiedä, mutta vaikeaa se on, ja kasvattajana tuntee itsensä hyvin useasti riittämättömäksi, jopa kelvottomaksi. Erityisesti noihin vajavuuden tunteisiin havahtuu ihan kotioloissa, kun rypistelee elämää eteenpäin omien lapsiensa kanssa. Töissä moni kasvattaja vielä jaksaa pitää tasonsa, mutta kun kotiovi aukeaa, niin sitä laskeutuu niin helposti sille ikätasolle, millä oma lapsi sattuu olemaan.

Olen saanut sivusta seurata sekä työssäni, että vanhempana lukuisien ammattikasvattajien työtä lapsien ja nuorien parissa. Nöyränä täytyy hattu ottaa kouraan ja kiittää. Vahva pedagoginen osaaminen, omistautuminen melko pienipalkkaiseen työhön ja lapsien kasvun tukemiseen on hämmästyttävää. Uskon sen olevan näinkin hyvinvoivan yhteiskuntamme merkittävimpiä edellytyksiä. Toki teemme virheitä ja niitä tekee jokainen. Kuitenkin se intensiteetti ja arvostus, mitä kasvattamiseen aina varhaiskasvatuksesta opiskelijoiden maailmaan saakka näkee, on huima. Sitä tekevät päiväkodit, koulut, kaupunki, oppilaitokset, sote-väki, seurakunnat, seurat ja järjestöt. Samoilla silmälaseilla katson myös virkamiehiä ja luottamusjohtoa haastavienkin valintojen äärellä. Nykypäivän laajat sisäilmaongelmat tai taloudellisten reunaehtojen kaventuminen ajavat helposti meitä vierestä huutelijoita hiukan populistisestikin ampumaan kovilla sanoilla, mutta rohkenen väittää arvovalintojen äärellä työskentelevien päättäjien kuin ruohonjuuritason kasvattajankin perusajatuksen olevan: Miten lapsemme pärjäsivät mahdollisimman hyvin? Miten tukisimme parhaiten heidän kasvua ja tasapainoista elämää?

stm_kuva_Suvi-Tuuli Kankaanpää.png

Kuva STM:n kuvapankki, kuvaaja Suvi-Tuuli Kankaanpää.

Olen kuitenkin hiukan huolestunut ilmapiiristä. Tämän päivän kasvatuksen keskustelua ja toimintaa varjostaa paljon negatiivinen puhe ja sen pelko. Olemme hanakoita löytämään virheitä kasvattajien touhuista lähellä ja kaukana, ja siitä sitten mielemme pahoittamamme. Se kasvaa, mitä kastelee. Liian harvoin kiitämme, olemme tyytyväisiä, liian harvoin pyydämme, saati sitten annamme anteeksi. Mukavampaa ja helpompaa on valittaa ja vihata. Mutta valittamalla ja vihastumalla, valitus ja vihastus kasvavat. Oma maailma mustenee. Tämä on näin myös lasten kanssa. Vihalla ja huudolla saadaan lisää vihaa ja huutoa. Negatiivisten asenteiden istuttaminen lapsiin on todella helppoa ja helpointa se on meille vanhemmille. Lapset ovat uskomattoman lojaaleja vanhemmilleen, vaikka heillä ei olisi siihen mitään syytä.

En tarkoita, etteikö epäkohtiin pidä puuttua. Etteikö ylilyöntejä ja vääriä valintoja tapahdu omasta aamupalapöydästä sitten yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja niiden korjaamiseksi on tehtävä töitä. Tarkoitan asennetta. Ihmisarvo ei toiselta häviä, vaikka hän on toista mieltä. Vaikka hän toimisi eri aatteen tai näkemyksen varassa kuin minä. Hänestä ei saa kirjoittaa ruokottomia Wilmassa, netissä tai lehdessä. Kukaan ei ole mielestäni ansainnut julkista tai edes henkilökohtaista nöyryytystä.

Suurimpia asenteita mitä voimme omille lapsillemme opettaa on toisen kunnioittaminen, huolimatta hänen ajatuksistaan tai asenteista, pelkästään siitä syystä, että hän ihminen.

mikkelin tuomiokirkkoseurakunta logo

Ville Kämäräinen
Kasvatuksen työalajohtaja
Mikkelin tuomiokirkkoseurakunta

2 kommenttia artikkeliin ”Se kasvaa, mitä kastelee.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s